Terve,

olen tässä viime aikoina pistänyt merkille, että useille aloitteleville pelaajille erityisesti maalinteko tuottaa jatkuvia ongelmia niin autoplay-huoneissa kuin joukkuekamppailuissakin. Ajattelinkin, että moraalinen velvollisuuteni vanhempana javakiekkoilijana on valottaa omaa filosofiaani maalintekoon ja punalampun sytyttelyyn liittyen. Saattaapa jokunen kokeneempikin konkari löytää eetokseni pohjalta hukkuneen maalijyvänsä. Vain harva aktiivipelaaja muistanee, että takavuosina allekirjoittanut tunnettiinkin voimakkaana ja määrätietoisena viimeistelijänä.

Javakiekkoilun peruskonsepti on melko mutkaton. Kentällä on kerrallaan kaksi joukkuetta, joista enemmän maaleja tehnyt kokoonpano voittaa ottelun. Pelillinen asetelma korostaakin maalinteon merkitystä ylitse puolustuspelaamisen; oman maalin puhtaana pitäminen ei välttämättä riitä voittoon, jos vastustajan verkko ei samanaikaisesti heilu vähintään kertaalleen.

Maalinteko on javakiekkoilun taidoista jaloin, ja viime kädessä punalampun sytyttelyssä on kyse itseluottamuksesta. Jokainen armoitettu maalinsylkijä on kohdannut tilanteen, jossa epäonnistumisten kierre johtaa yhä useampiin epäonnistumisiin. Tilanne on myös päinvastainen; onnistuneet suoritukset tuppaavat ruokkimaan toisiaan. Pistesaldon avaaminen johtaa väistämättä suureen itseluottamukseen, jota voitaneen pitää kuitenkin kaksiteräisenä miekkana. Ylikorostunut itseluottamus eli hybris johtaa herkästi tuhoisaan röyhkeyteen ja turhaan riskinottoon, joka kostautuu välittömästi. Narsistinen maalintekijä kokee Ikaroksen kohtalon. Maalintekijän keskeinen hyve onkin nöyryys. Maalintekijä on itselleen rehellinen ja nöyrä tarjottujen tilaisuuksien suhteen. Maalintekijä ei kerskaile. Hän on mytologisiin mittoihin kurkottava sankari, joka teoillaan saa armeijansa seisomaan asennossa ja joukkueensa seuraamaan itseään ikään kuin kyseessä olisi magneetti, joka vetää rautahippusia puoleensa. Maalintekijän nimellä on mahtava kaiku.

Kyse onkin aristoteleellisestä kultaisesta keskitiestä röyhkeyden ja nöyryyden suhteen. Maalintekijä nousee röyhkeästi maalille, koska hän tietää, että jos ei koita ei voita, maalille nouseminen kannattaa aina. Maalin edestä ne maalit tehdään. Jotkut tykkäävät kikkailla maalin edessä, mutta maalintekijä antaa palaa täysillä. Maalintekijä tarttuu myös kaikkiin tilaisuuksiin, jotka annetaan. Joidenkin mielestä rebound-maalit ovat nk. räkämaaleja, mutta ei niitä pistetaululla muista erota tai enää juhannuksena maalin luonnetta muistella. Tyhjään maaliin tehty maali on mainio tapa maalintekijälle kaunistella tilastojaan; tätä helpommaksi ei maalinteko muutu, mutta kaikki kannattaa ottaa mitä annetaan.

Maalintekijä on myös pelillisesti äärimmäisen herkkä palanen joukkueen kokonaisuutta; hän on kuin piccolo-huilu osana suurta kamariorkesteria. Maalintekijä nauttii ennen muuta rystypuolen maaleista, jotka tuntuvat toisinaan olevan katoavaa kansanperinnettä. Maalintekijä odottaa, että maalivahti tekee ensin liikkeen, minkä jälkeen latu on vapaa. Lusikkapuolen kudit ovatkin maalivahdille erinomaisen vaikeita torjua. Maalivahdin on käytännössä mahdoton tietää, minne kiekko on menossa, ennen kuin on liian myöhäistä.

Tässä lyhykäisyydessään oma maalinteollinen filosofiani sekä keskeisimmät tärpit tuleville maalintekijöille. Onnea matkaan.

<Kalezki> syötä tai meen paitsioon

Vitut ku kursori lähelle ukkoa ja tykki laitoihin.

NHL 07 :D

tän jätkän ohjeita ei kannata lukea ku on iha läjä ukko

etu kulma liuku